Olen äitini "kolmas" lapsi. Isäni "viides". Syy minkä takia kolmas ja viides on heittomerkeissä on se, että isoveljeni identtinen kaksoisveli kuoli vauvana, sillä häneltä puuttui sydämmenstä palainen, eikä herännyt enään leikkauksesta, joten virallisesti häntä ei edes lasketa enään ja papereissa olen äidin 3/3 lapsi. Isäni edellisestä avioliitosta minulla on isosisko ja kaksi isoveljeä, joista sain kuulla äitini haluamatta ollessani noin 9v siskoni tullessa käymään spontaanisti kylässä ja esittelemässä itsensä minulle ja veljelleni.
Vatsassa ollessani äiti hautasi toisen isoveljeni (ikäeroa meillä on 1v), isosiskonipuoleni kiukutellessa äidilleni, joka oli jättänyt tämän heitteille 3 vuotta ennen hautajaisia, siskoni ollessa silloin 15-vuotias. Samasta syystä johtuen, ei isosiskoni ole huomioinut meitä ennen kuin täytimme 14v ja 15v. Sen jälkeen olimme olemassa. Myös hänelle.
Ollessani 1v (veli 2v) äiti sai tarpeekseen vihdoin isäni väkivaltaisuudesta. Isäni on narsistinen psykopaatti ja osasi todella hurmata ihmisen kuin ihmisen tarvittaessa. Toinenpuoli tästä hirviöstä olikin sitten jotain aivan muuta.. Äitini oli viellä kunnollinen tässä vaiheessa.
Lähdimme siis äidin mukana tädillemme "evakkoon" isältä. Ehdimme noin puolisenvuotta asua siellä, ennenkuin isä löysi meidät.
Sieltä muutimme takaisin kotikuntaamme naistenturvakotiin, jossa saimme nukkua yömme rauhassa ja turvassa. Kun äitini oli taas päässyt vähän jaloilleen pääsimme muuttamaan rivariin. Valitettavasti äidillä ei silloin ollut muuta tukea kuin lahkot ja omat vanhempansa, jotka huolehtivat hänen lähes aikuisesta tyttärestään äitini sijaan. Tämä johti sitten siihen, että hän turvautui jehovantodistajiin ja liittyi heihin.. Helppoa lapsen kasvatusta sinäänsä, ei synttäreitä, ei nimppareita ei jouluja eikä mitään ylimäärästä rahan menoa lahjoihin. Joka lisäsi osaltaan koulukiusaamistani. Tämän paskan hän sentään tajusi lopettaa ollessani n 10v. Tai rehellisemmin sanottuna vaihtoi tämän lohduttajan viinaan.
Valitettavasti Suomessa isällä on oikeus tavata lapsiaan, oli kyse millaisesta väkivaltaisesta sekopäästä tahansa, jouduimme sosiaalityöntekijän takia väkisin käymään valvotuissa isäintapaamisissa. Tämä todella stressasi ja ahdisti, sillä se ei ikinä ollut ohi tapaamisen jälkeen. Kotimatkalla osansa isän aiheuttamista traumoista saanut äitimme päätti alkaa kuulustelemaan mitä siellä tapahtui ja jos emme tajunneet haukkua isää, saimme huudot ja uhkaukset "jätän teidät seuraavaksi sinne helvetin isällenne, kun se kerran on niin saatanan kiva!!!! katotaanko onko sitten enään kiva kun ootte siellä kylmässä nurkassa kolmattapäivää puolikkalla jugurtilla!!!" Pääsimme luojankiitos veljeni kanssa eroon pakollisista isäintapaamisista hänen ollessa 12v jolloin hän sai painoa vihdoin sanoilleen ja peloilleen. Onnekseni pääsin samalla myös irti tästä pakosta, enkä joutunut sitten yksin vielä vuotta kärsimään.
Traumatisoivien isäintapaamisten lisäksi jouduimme joka toinen viikonloppu maalaistaloon sijaisperheeseen, jotta äiti sai "hetken omaa aikaa". Sijaisperheestä pääsimme pois kun toinen sijaisperheen "lapsi" (nuori aikuinen) raiskasi minut ollessani 6 ja puoli vuotias. Tästäkään äiti ei ollut tietenkään tyytyväinen, vaan pettynyt minuun, että vein häneltä viimeisenkin oman ajan. (hänellä tosin oli omaa aikaa vielä pakollisten isäintapaamisten ajan, mutta valitti aina, että siinä meni perjantai ilta kun itkimme seuraavasta päivästä. Päästyämme siltä lauantaina olimme kauhusta jäykkinä viellä sunnuntai-iltaan asti.)
Lisäksi veljeni jäi luokalleen ollessaan 3lk ja siitä hyvästä äitini päätti silloisen opettajani kanssa jättää minut 2lk luokalleni, jottei isoveljelläni ole paha mieli siitä. Tästä hyvästä sitten olin koulukiusattu koko ala-asteen...
Tästä muistan vain sen, kuinka pelkäsin mennä joka yö nukkumaan, itkin ja pelkäsin hysteerisenä että nukahdan. Sillä se tarkoittaisi sitä, että heräisin, että taas uusi kamala päivä alkaisi. Muistan ensikertaa 7 vuotiaana toivovani etten enään ikinä herää, toivoin että kuolisin pois. Iltarukouksissa anelin jumalaa ottamaan minut veljeni luo taivaaseen. Tässä vaiheessa sijaisperheestä olin päässyt, mutta tosin muhkeiden traumojen saattelemana. Ei se yksi vkl viikossa tapellen kotona auttanut kuitenkaan loppuviimein kohottamaan mielialaa.
Yhdeksän vuotiaana sain ensimmäisen kerran diagnoosin masennuksesta ja identiteettiharhaudesta. Siitä vähän ajan päästä sain lääkkeet masennukseen ja ahdistuskohtauksiin, myös unilääkkeet auttoivat nukahtamaan paremmin. Harmikseni tosin äitini käytti tätä kännissä minua vastaan huutaen välillä "ota kakara lääkkeesi ja mene huoneesees!! Pysykki siellä, ei oo mitään asiaa tulla huoneesta".
Niinkuin jo vihjasin, tässä vaiheessa meidän melkein ollessa 10v äiti ei enään kestänyt omien kokemuksiensa kanssa ja romahti. Ei tehnyt enään mitään muuta kuin joi. Jääkaapissa ei ollut ruokaa, yleensä sitä oli haettu paikalliselta kirkolta kerran viikossa äidin viinanhaku reissun ohella ja loppuviikosta kaikki oli jo homeessa, joka ei äitiä kiinnostanut. Kirkolta sai yleisempiä ruoka-aine tarpeita, joita jaettiin vähätuloisille ja yksinhuoltaja-perheille, joilla ei ollut paljoa varaa. Lapsilisät ja muut tuet menivät äidin viinaan, niinkuin arvata saattoi.
Veljeni ollessa noin. kymmenvuotias alkoi hän oirehtimaan lapsuuden traumojen vuoksi ja äidin kiljuttua "kohteliaisuuksia", saaden hermoromahduksen aikaan myös veljelleni, sai tämä rajuja väkivaltaisuuskohtauksia, löi, potki, huusi kuin syötävä ja karkasi kotoa huutaen, että etsii isän käsiinsä ja tappaa. Joka kerta äiti laittoi minut perään juoksemaan pitkin poikin veljeni perässä ja kotiin ei ollut tulemista jos en ollut veljeäni tuonut mukanani. Tätä tapahtui monta kertaa viikossa ja veljeni kiinni saatuani sain useimmiten "turpaani" ja polvillani itkien vasta sain tämän palaamaan takaisin kotiin.
Veljeni kanssa yhdessä pelkäsimme kuollaksemme lapsena sosiaalityöntekijöitä, Niiden takia olimme joutuneet kärsimään niin paljon, niin isän antamia traumoja kuin sijaisperheeseen väkisin viemistä, meidän itkien ja huutaen apua äidiltämme tuloksetta ja minun kokemani, josta veljelleni ei saanut koskaan puhua.
Olimme taas jossain sosiaalityöntekijän tapaamisessa, jossa sitten veljeni sai tarpeekseen ja huusi kovaan ääneen että " saatanan sosiaalityötekijä huorat, mä tapan teidät kaikki!! te kaikki ootte niin kuolleita, kun oon iso mä etin teidät ja teidän rakkaat". Se oli sitten siinä... Sinne meni. Veljeni joutui siis psykiatrian pakkohoitoon n. 3 vuodeksi.
Sen ajan sainkin viettää sitten kaksin ihanan alkoholisoituneen äitini kanssa. Olin 11v kun äiti joi aamusta iltaan. Menin aivan väsyneenä kouluun, olin ihan loppu. Siellä olin kiusattu, välitunnit olin yksin ja yritin olla, ettei kukaan huomaisikaan. Kotimatkat kuuntelin haukkumista. ja muiden lasten nälväilyä siitä, kuinka olen "jälkeen jäänyt" luokalleni jäämisen johdosta ja siitä, kuinka pukeuduin "hassusti", kun äidilläni ei viinaa juodessaan ollut varaa ostaa minulle vaatteita, vaan sain vanhoja lähes loppuun kulutettuja vaatteita tuttavaperheiltä.
Todella osuvat sanat, mitä silloin oli. Viikonloput tosin ei ollut niin helppoja kun laulun tytöllä.
Kotiin päästyäni äitini oli aivan lärvit. etsin jääkaapista mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa, välillä sitä ei löytynyt... jonka jälkeen äiti lukitsi minut huoneeseeni, sillä Kauniit ja rohkeat alkoivet tv:stä. Minun piti silloin olla huoneessani hiljaa ja leikkiä etten olisi edes kotona. Pääsin sitten ulos kun ohjelma oli loppu, ellei äiti puhunut puhelimessa valehdellen isovanhemmilleni minun taas häirinneen hänen ohjelmaansa, jos vaikka huoneestani sattui kuulumaan edes pihaus.
Iltaa kohden tuli laskuhumala, silloin tämä alkoi haukkumaan, mesoamaan ja heittelemään tavaroita pitkin kämppää. Sain usein kuulla kuinka olen "huora" ja joksus olin jopa "huoran penikka" sillä hän ei edes tajunnut haukkuvansa itseään sanoessaan minulle noin. (tamä on sinänsä hauskaa, koska loppujen lopuksi sellainenhan minusta sitten tuli... Sitä saa mitä tilaa, kai) Jos joskus en enää vain jaksanut ja itkin nurkassa pienessä säkkärässä, tuli äitini siihen päälle huutamaan ja räkimään päälle, huutaen mitä milloinkin, vähintään muisti muistuttaa minua syömään lääkkeeni. Yleensä uhkauksia sateli aina tässä vaiheessa, kuten "joudut sijaisperheeseen ja kukaan ei tuu auttaa suo" tai "laitan sut isälles". Yksi mikä jäi pahasti mieleen oli, kun hän huusi yhtenä iltana että, "Vittu mä en jaksa kuunnella tota sun saatanan itkemistäs, jos et pidä sitä turpaas kiinni mä otan sulta tajun yöllä kun nukut ja vien sut isoille manne miehille, jokka voi sitten kukin vuorollaan raiskata sut ja myydä vaikka seksi orjaks jonnekkin kehitys maahan".
Kun sitten tultiin oksennus ja sammumis vaiheeseen valvoin pitkälle yli keskiyön kääntäen äitiäni kylkiasentoon, josta olimme joskus puhuneet. ja taas sama seuraavana päivänä. ja seuraavana, ja seuraavana.....
Tätä se oli pitkälti koko ala-asteen ja koulussa ihmeteltiin miksi en jaksa keskittyä, miksi olin poissa oleva ja mikis en muista tai opi mitään, miksi reagoin asioihin eri tavalla kuin muut lapset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti