Nuoruuteni mahdollisimman lyhyesti 13v-18v

Yläasteen aloitin muita ikäisiäni siis vuoden myöhemmin luokalleni jäämisen takia,

 Purin kuudennelta luokalta asti paljon ahdistustani ja pahaa oloani piirtämällä erilaisia kuvia. En koskaan ole ollut hyvä kirjoittamaan ja päiväkirjat, joita yritin pitää kuulostivat mielestäni todella typeriltä tai muuten vain toisti aina edellistä päivää. Piirtäminen helpotti, sain purettua yhteen kuvaan paljon pahaa oloa ja yksinäisyyttä, sekä tyhjyyden tunnetta sisältäni.

 Kuudennella luokalla minulla oli maailman paras opettaja. Hän kannusti ja kehui. Antoi hyvää palautetta, ei vain moittinut. Hän sai minut kiinnostumaan kuvataidepainotteisesta yläasteesta, joka tosin oli kaupungissa, mutta sinne pääsi hyvin kulkemaan bussilla. Laitoin hakemuksen, menin piirrustuskokeisiin ja pääsin ensimmäisenä hakijana sisään koetöideni ansiosta, en suinkaan keskiarvoni, joka oli hyvin huono kotioloista tulleen kuormituksen myötä. Minulla ei ollut minkäänlaista itsetuntoa ja se hämmensi todella, kun kuulin siitä, että pärjäsin kokeissa parhaiten? Tein jotain kerrankin hyvin? Olin todella innoissani ja ajattelin tämän olevan huippu käänne huonosti alkaneelle elämälleni.. Harmikseni niin ei ollut, sillä kotona asiat vain pahentuivat ja eläminen alkoi todella tuntua liian isolta taakalta.

 Veljeni päästyä pois sairaalahoidosta hän oli saanut mukaansa tukihenkilön, josta aina äiti sanoi, että veljeni saisi hyvää "miehenmallia" kun isää ei ole. Se oli hieno juttu veljelleni. Tukihenkilö vei häntä monta kertaa viikossa harrastamaan milloin mitäkin ja maksoi nämä huvit omasta pussistaan, joka ei tietenkään kuulunut tukihenkilön tehtävin. Kai hän vain näki kuinka huonosti veljeni voi ja halusi omalta osaltaan vielä enemmän auttaa köyhänperheen poikaa. Tukihenkilö vei myös veljeäni ulkomaan matkoille kustantaen kaikki matkakulut, monta, monta kertaa vuodessa. Olihan se aivan upeaa veljelleni, mutta kyllä se pahalta silloin tuntui kun toista vietiin ravintoloihin, ulkomaanmatkoille ja ostettiin kalliita lahjoja, samalla kun minä en meinannut edes löytää syötäväksi kelpaavaa ruokaa kaapista. Entisestään se pahensi oloa, kun veljeni sillä aina kerskaili. Jälkikäteen olen onnellinen veljeni puolesta, hän sai elämälleen virtaa paljon tuon avulla ja loppuiäkseen ystävän. En tiedä missä kunnossa hänkään olisi ilman tätä todella sydämmellistä miestä. He ovat vieläkin tekemisissä, vaikka tukisuhde päättyi veljeni ollessa 18v.

 Pahimmat äidin putket olivat aina tällöin, kun veljeni oli lomamatkoilla tai yötä tukihenkilön huvilalla. Ehkä hän ajatteli sen olevan ihan ok, kun veljeni ei voinut karata kotoa saadessaan tarpekseen päänaukomisesta. Minusta ei silloin enään välitetty tippaakaan. Sukulaiset kuten isovanhempani olivat niin huolissaan veljestäni, ettei minua tuntunut enään huomattavan. Jos he kyläänkin tulivat, toivat he veljelleni kalliita piirrustuskyniä ja lehtiöitä. Minä en saanut mitään.

 Alkoholi vaikuttaa hyvinkin eri tavoin eri ihmisiin, äitini se teki vihaiseksi, ilkeäksi, täysin estottomaksi tekemään tai sanomaan mitä sylkisuuhun tuo. Kännin hellittäessä ja vaihtuessa laskuhumalaan se sai hänet riehumaan, huutamaan, heittelemään tavaroita ja joskus lyömään tai potkimaan minua tai koiraamme. Joskus kun äidillä meni täysin hermot, jos huusin takaisin hänen todella loukatessaan minua, hän heitti minut pihalle. Oli vuoden aika mikä tahansa. Onnekseni kuulin turvatalosta jonne menin tämän jälkeen näissä tilanteissa. Turvis oli eräänlainen nuorille suunnattu hätämajoitus paikka, jossa oli työntekijöitä, keskustelu aikoja, mukkumapaikka, ilta, aamu ja välipala sekä illallinen saatavilla. Palvelu oli nuorille ilmainen ja se teki paikasta sellaisen että myös minulla oli mahdollisuus päästä sisälle öiksi. Sain omaksi työntekijäkseni sieltä maailman ihanimman ihmisen, vieläkin olemme tekemisissä ja pidän häntä "vara äitinäni". Kun oli paha olla, riitti häneltä aina hetki aikaa, hyviä keskustelu hetkiä ja ennen kaikkea ymmärrystä ja huolenpitoa. En ollut tälläistä kokenut oman äitini osalta koskaan.

 Ennen kuin tiesin turviksesta, äidin heitettyä minut pihalle nukuin milloin missäkin, häkkivarastossa, ulkona, rappukäytävissä... Minulla oli myös yksi kaveri, joka kävi samaa koulua ja asui lähellä, sieltä sain joskus yösijaa ja ruokaa. Isovanhemmilleni en uskaltanut sanoa kotioloista sanaakaan, koska äitini uhkasi aina laittaa minut siitä johdosta joko isälleni tai sijaisperheeseen, joista tiesi minun näkevän painajaisia lähes joka yö. Lisäksi isovanhemmilleni puhumista vaikeutti se, että hekin puhuivat asiat todella suoraan päinnaamaa ja isosiskopuoleni oli aina mukana. Olin meikannut joskus 14vuotiaana kun he tulivat käymään kylässä. Sain silloin jopa heiltä (ja siskolta) kuulla kuinka näytän ihan huoralta. Se tuntui todella pahalta, kun jopa muut, kuin vain äiti sanoivat niin. Veljeni käytti sitä nimitystä minusta myös jatkuvasti ollessaan vihainen. Jälkikäteen olen miettinyt, että ihmekkös tuo, sellaisenhan mallikuvan hän sai aikuisilta.

 Yläasteen aikana olin alkanut olemaan jo hyvin itsetuhoinen, koska en saanut äidiltä muuta kuin huutoa, pahoja sanoja ja halveksuntaa. En pitänyt itseäni minkään arvoisena ja halusin vain päivä päivältä itseni enemmän hengiltä. Viiltelin tällöin paljon enkä välittänyt vaaroista tai muuta, vaan lähinnä toivoin kadun ylittäessänikin, että joku ihana ihminen päästäisi minut pois täältä ja saisin vihdoin rauhan. Kävin säännöllisesti psykiatrian polilla juttelemassa ja lääkkeitäni kerta toisensa jälkeen vain nostettiin ja nostettiin.

Kuuntelin Suicide Silenceä ja muuta samantapaista musiikkia paljon Marilyn Mansonin ohella. Se lohdutti ja sai olon pysähtymään, pahenematta sen enempää.

 Kun olin 14-15v aloin saada traumojeni takia kuntoutusrahaa ja kuntoutustukea. Koska myös minä sain tukea veljeni ohella, alkoi äitini perimään meiltä vuokraa. Yllättäen tämän keksi katkera siskopuoleni, joka inhosi meitä muutenkin. Hän kun oli itse tullut hylätyksi 15vuotiaana oli hänen mielestää oikeuden mukaista, että myös me joudumme rahallisesti täyteenvastuuseen itsestämme. Hän sai puhuttua äidin puolelleen, että jos kerran äitini sossu ja kelarahat tippuvat sen takia, että mekin saamme tukea, "olemme velvollisia" maksamaan äidillemme vuokraa asumisestamme.  Vuokran maksun lisäksi jouduimme maksamaan muunkin elämisemme aivan itse, niin ruoan, vaatteet kuin hygieniatarvikkeetkin, siitä mitä vuokran jälkeen jäi tuista käteen. Vaikka asuin suurinman osan seuraavista vuosista turviksella, oli minun silti maksettava äidilleni vuokraa. Veljelläni tämäkin oli helpompaa, kiitos tukihenkilön. Tämä vaatetti veljeni ja vei useasti ravintolaan. He kävivät kalliissa merkkikaupoissa ostamassa vaatteita veljelleni ja ulkomailta sai yleensä mitä vain halusi. Kun veljeni oli rahallisesti vaikeuksissa, sai hän tehdä pientä työtä tukihenkilön huvilalla ja sai tästä hyvin lisärahaa.

 Yläasteen loputtua loppui myös se ainoa kaverisuhteeni. Paljastui ettei hän ollutkaan niin luotettava ja asiani jotka hänelle olin luottamuksellisesti kertonut lentelivät pitkin suomenmaata. Tästä järkyttyneenä kuullessani viilsin jalkani kolmesta kohdasta luuhunsaakka menevät isot "railot". Sillä herkellä ei voinut vähempää kiinnostaa kuolisinko verenhukkaan, menettäisinkö koko jalkani vai mitä tapahtusi seuraavaksi, saisinko edes verenvuotoa pysähtymään, yrittäisinkö edes? Tämä "kaveri" sitten sitoi jalkani paine siteellä mikä koulussa oltiin opetettu ja poistui. En mennyt lääkäriin. Vasta jalkani alkaessa onttumaan ja muuttumaan sateenkaaren eri väreissä mustan suuntaan aloin harkita asiaa. Menin terveyden hoitajalle, kun kierin rappuset alas koulussa, kun jalka ei enään totellut.

Kuuntelin silloin myös tätä. Yleensä inhosin räppiä, mutta tässäkin on niin hienot sanat että. Osuvaa.

 Kun kuvataide koulu päättyi menin amikseen. Harrastuksena sain pitää maalaamisen ilmaiseksi, sillä turviksella sain toteuttaa itseäni ja siellä oli tarvikkeita kattavasti ajanvietteeksi. Tämän lisäksi olin alkanut käymään kuntosalilla, "minäkuvani" oli koko ajan aivan vääristynyt ja pidin itseäni kuvottavan lihavana, pituutta oli 171cm ja painoja 65. Pudotin sitä tarkoituksella, sillä halusin yrittää olla kuvottamatta muita ihmisiä. En halunnut näyttää "läskiltä huoralta", joksi isoveljeni oli minua alkanut kutsumaan.

 Majailtuani liian kauan turviksella tulivat hekin siihen tulokseen, että on keksittävä pysyvämpi ratkaisu. Ratkaisuna  keksittiin 17v täytettyäni etsiä minulle lastenkotipaikka. Valitettavasti näissäkään ei ollut juuri silloin tilaa. Olin aivan rikki tämän kuultuani ja ilmoitin tappavani itseni jos asia todella on näin ja joudun asumaan kotona.

 Oma työntekijäni ei luovuttanut tässä, vaan hommasi minulle seuraavaksi viikoksi tapaamisen mahdollisesti tulevaan sijaisperheeni kotiin. Menimme sinne yhdessä ja katsoimme paikat. Muutin sinne samalla viikolla.
Äitini oli siitä raivoissaan, ensin hän yritti pelotella ja sanoa nauraen, että "mene vaan sinne raiskattavaks, tällä kertaa siel ei oo isoja poikia, mutta eiköhän toi perheen isäkin saa homman hoidettua". En kuitenkaan kuunnellut tällä kertaa, sitten hän vaihtoi tunteisiin vetoamiseen ja sanoi itkien, että minä kehtaan hylätä hänet, hänet joka oli omien sanojensa mukaan huolehtinut minusta pikkutytöstä lähtien. Jostain syystä ei toiminut... Lopulta tajusin mistä oli kyse, hän menetti vuokra rahani eikä pysynyt pitämään "elin tasoaan" yllä enään. Ratkaisuna hän tietenkin siskoni johtamana korotti isoveljeni vuokraa, olihan hän tässä vaiheessa jo 18v.

Sijaisperheeseen muuttamistani ennen minulle ei kerrottu, etten enään saa kuntoutustukiani itselleni. Sain 50e/kk käyttörahaa, vaatteita ja ruokaa. Sain jopa ammatilliset koulukirjat amikseen, joita olin tähän asti joutunut lainaamaan kirjastoista. Minun ei enään tarvinnutkaan maksaa mitää, ei edes syömisiäni, sain mennä jääkaapille silloin kun oli nälkä. Sain myös bussi kortin ladattuna käyttööni. Salilla käyminen alkoi vaikeutua, kun sijaisperheen äiti alkoi tarkkailemaan painoani ja huolehtimaan syömisistäni. Se tuntui todella oudolta, en ollut tottunut minkäänlaiseen huolenpitoon, sääntöihin tms. Lopulta en saanut enään käydä kuntosalilla, jonka perustelu oli mielestäni hyvin epälooginen, sanottiin että voin liian huonosti henkisesti ja olen liian masentunut. Psykiatrialla taas sanottiin liikunnan parantavan ja kohentavan mielialaa ja kannustettiin liikkumaan. Tämä hiukan harmitti, muuten olen edelleen onnellinen, että pääsin pois kotoa.