Raha ongelmat

Olen lähiaikoina yrittänyt mennä nukkumaan ajoissa, mutta tuloksetta. Pyörin ja pyörin kunnes kyllästyn ja tulen tietokoneelle. En viitsi häiritä pyörimiselläni töissä käyvää miestäni..
 Noin 4 päivää sitten puhuimme rahatilanteestamme. Se ei voi kovin hyvin. Saatuani potkut joulukuussa jouduin ensin 7 päivän omavastuu ajalle, sen jälkeen 20pv jonkun ymmärtämättömän syyn takia en saa rahaa. Viikko tms tammikuulta, josta sitten olin oikeutettu saamaan sairauspäivärahaa, tuli helmikuussa, sillä se maksetaan takautuvasti. 08.03. saan vasta seuraavan kerran sairauspäivärahaa ja tällä kertaa hiukan alle 500. Se menee kokonaisuudessaan tulevan vauvamme turvakaukalo hankintaan. Eli taas mieheni joutuu tekemään töitä niskalimassa tienaten meille juuri ja juuri sen verran rahaa että pysymme hengissä ja saamme autonkustannukset ehkä maksettua. On se vaan saatana kumma juttu, että vaikka asumisesta ei tarvitse maksaa mitään, (työsuhdeasunto) ei jää rahaa säästöön pennin hyrrää.

Väkisinkin alkaa ahdistamaan oma kyvyttömyyteni tienata rahaa perheellemme. Jostain tuli taas mieleeni pari iltaa sitten, miten viimeksi yksin ollessani olin homman hoitanut. Se ei tosin enään käy, mutta mielenkiinnosta kuitenkin aloin tutkia asiaa. Tuli mieleen raskaus fetissi ja huoraaminen. Onko kuinka paljon tarjontaa ja kuinka paljon raskaana sellaisesta tienaa. En itse ole sellaiseen lähdössä mutta uteliaisuus on ihmisellä usein luonteenpiirteenä. En tiedä olinko edes oikeilla sivuilla, mutta minne itse ilmoitukseni olin joskus laittanut, ei ollut mitään vastaavaa. En ehkä vain löytänyt oikeaa sivustoa.

 Samalla katsellessani löysin ns. "huora blogeja" joita en ennen ollut tajunnut lukea ollenkaan. Ei tullut edes mieleen, että joku kirjoittaisi sellaista. Harmittaa hiukan etten itse ollut tätä tajunnut, sillä tarinat mitä luin kuulostivat todella tutuilta ja olisi ollut hauskaa saurata kollegoita samalla kun itse pyöritti pientä toimintaani. Näin "jälki käteen" niitä lukiessani olen tietenkin miettinyt paljon omia kokemuksia ja aina näin öisin päädyn lukemaan jotain aiheeseen liittyvää. Ehkä se on jonkinlainen keino alkaa pikkuhiljaa sisäistää, että tarinat kuulostavat tutulta vaikkakin otsikossa lukee "huora". En itse pitänyt sitä sellaisena. En tiedä mitä se sitten mielestäni muka oli. Yritin kai vaan valehdella itselleni, niinkuin teen edelleen. Taas tuntuu siltä, että kirjottaisin jostain muusta, että yrittäisin ulkoistaa omia kokemuksia pois itsestäni, kieltää kaiken. Tuttua. Tein sitä paljon lapsena kun yritin kieltää mitä sijaisperheessä oli sattunut. Tosin ei lapsi edes pysty käsittelemään sellaista, ilmankos toimin niin ja ilmankos se on jäänyt toiminta tavaksi.

 Voikun löytäisin jonkun blogin, missä kerrottaisiin siitä, miltä tuntuu kun on lopettanut huoraamisen, miltä asia tuntuu parin vuoden päästä tai kymmenen?
 Itselläni on siitä todella ristiriitaiset tunteet. Toisaalta ei se kamalaa ollut, mutta en siitä nauttinutkaan. En tosin nauttinut elämästä muutenkaan, joten ei se edes tuntunut miltää. Hyvä puolikin löytyi. Raha. Se sai sen tekemisen arvoiseksi. Se sai sen ehkä jopa mielekkäämmäksi kuin monen muun asian tekemisen, mistä ei edes makseta.
 Jossain vaiheessa normaali seksi esim puolituntemattoman kanssa ilman rahaa alkoi todella tökkimään. Kesken aktin päässäni pyöri, että jos tämäkin jätkä olisi vain 10-20 vuotta vanhempi, hän olisi luultavasti asiakkaani ja saisin tästäkin rahaa. Ei siitäkään enään nauttinut. Teki mieli vain ilmoittaa, että "tarjoilu ohi, lähe menee", Toisaalta taas ei ollut mitään velvotteita, voin leikkii siinä vaikka kuollutta lahnaa, jos ei kiinnostanut enään moisten ajatusten jälkeen olla mukana touhussa tai jos tämä yksilö vain kerta kaikkiaan oli niin huono panemaan. Tälläisissä tilanteissa ei ollut myöskään enään minkäänlaista velvoitetta esittää tykkäävänsä tai kehua suotta paskaa suoritusta. Mitä merkitystä sillä olisi, eihän hän edes maksanut. Miksi olisi pitänyt niissä tilanteissa olla normaalia puolisammunutta likanlätkää parempi? Kuulostan todella kamalalta kun luen tätä, mutta tältä se sisälläni tuntuu, kaunistelematta asiaa.

Vasta nykyisen mieheni kanssa seksi todella tuntuu hyvältä ja nautin siitä. En edes alkusuhteessamme ehtinyt miettimään, että olisi ollut tylsää tai, että hitto ettei edes tienaa. Se tuntui heti alusta alkaen paljo intiimimmältä. Se ei ollut vain pano tai vain seksiä. Seksi tuntuu paljon paremmalta rakastamansa miehen kanssa. Turvalliselta. Siitä pystyy nauttimaan ihan eri tavoin ja uskaltaa antaa itsensä nauttia. Sitä yrittää vaan itsekkin parhaansa, jotta rakaskin saisi mahdollisimman hyvin. Tosin en tunne itsseäni tässäkään enään hyväksi. "Taidot ruostuu" tai en mä tiedä, taitaa tosiasiassa johtua tästä vauva masusta, joka tuo omat hankaluutensa mukanaan. Esim kömpelyyden,  mutta menen nukkumaan, Öitä.

Uusi alku ja nykytilanne

Netissä juttelimme pitkään miehen kanssa josta viimeksi puhuin. Vaihdoimme kik- nikit ja juttelimme siellä paljon. En alkuun uskaltanut kokemuksieni takia antaa numeroa kovin helpolla. Vähän ajan päästä tulikin jo treffi pyyntö. Olin laittautunut niinkuin aina. Samanlailla kun olisin menossa kaverin kanssa leffaan tms. Olin kihartanut pitkät hiukset korkkiruuvi kiharalle, meikannut siististi, mutta hiukan päivämeikkiä voimakkaammin. Päälläni oli korkea korkoiset nilkkurit, pillifarkut, joku toppi ja tyköistuva nahkatakki. Jännitti kamalan paljon. Tälläkertaa tapaisin vain kaksi vuotta vanhemman pojan. Mitä sellaisten kanssa edes puhutaan? :D olin tosi jännittynyt. Eniten pelkäsin tämän olevan lapsellinen tai jotenkin tylsää seuraa. Näin ei kuitenkaan ollut,

 Hän sanoi noutavansa minut kerrostalon alaovelta. Kysyin autosta, josta sainkin parin minuutin päästä kuvan. Enhän minä mistään merkeistä mitään olisikaan tiennyt. Hän oli sen arvannutkin, ettei ehkä kovinkaan montaa nuortalikkaa kiinnosta niin tutustua merkkeihin. Kadun toisella puolella tullessani ovesta ulos seisoi suunnilleen oikean ikäinen poika, joka katsoi minua jotenkin todella tunnistavasti, mietin olisiko se hän. Siinä samassa auto kurvasikin eteeni, avasin oven ja menin sisään. Tämä yksilö vastasi jo paljon paremmin kuvan kollia, todella komea, hoikka ja hyvässä kunnossa oleva. Vaatetus todella siisti ja asiallinen. Lähdimme etsimään jotain kivaa kahvilaa. Kaikki oli kiinni. Pitkän ajelun jälkeen löysimme yhden pikkukahvilan ajotien vierestä. Menimme sinne ja juttelimme kiireettömästi, oli todella mukavaa.

Tämän jälkeen kävimme tankkaamassa ja tankkauksen jälkeen jäädyimme. Mitä nyt? En halunnut lopettaa iltaamme, koska viihdyin todella hänen seurassaan. Sanoin minun tekevän mieli herkkuja ja onnekseni hän oli heti valmis lähtemään etsimään avointa abc:tä josta sellaista hakisimme. Palattuamme takaisin pyysin häntä tulemaan leffaseuraksi, jos hänellä ei ole mitään.

Koirani juoksi ensin pakoon nähdessään vieraan miehen tulevan kotiin. Vähän ajan päästä kuitenkin sen uteliaisuus otti vallan ja se toi lelunsa miehelle. Katsoi mitä tapahtuisi, kannattiko pelätä vai ei. Söisikö mies hänen lelunsa. Samantien lelulla alettiin leikkimään koirani kanssa, jonka jälkeen ei näyttänyt enään pelottavan lainkaan. Katsoimme leffaa (koirani nylkyttäessä vieraani kättä)(koirani on narttu) ja ilta meni todella nopeasti. Heräsimme vierekkäin. Kello oli todella paljon ja hänen työpäivänsä oli alkanut jo ajat sitten. Hän soitti pomolleen ja sanoi olevansa kipeä. Läpi meni. Sain pitää tämän koko sauraavankin päivän. Sitten oli töitä taas, mutta iltaisin hän tuli käymään tai jäi yöksi.

Juhannusta päätin lähteä viettämään Jyväskylään kaverille päivää aikasemmin koko Juhannusta. Miehelläkin oli omia menoja kavereidensa kanssa, jutkut bileet mökillä. Lopujen lopuksi hän ei mennytkään mökille. illalla aloin saada viestiä häneltä, että ikävä oli sielläkin. Sanoin, että voin tulla hänen luokseen takaisin, koska hän ei enään työpäivän jälkeen viitsinyt lähteä ajelemaan sinne bileisiin (jälkikäteen se oli tekosyy). Minulla ei ollut kyytiä ja hänelle ei ollut viellä palkka tullut. Hän puhui jostain kalliin kameran myymisestä. Yllätyksekseni hän sanoi yöllä olevansa matkalla ajelemassa jyväskylään, sillä hän oli saanut hyvät rahat kamerasta. Jyväskylään oli noin 3h ajomatka ja olin todella otettu että mies lähti keskiyöllä ajamaan minun takiani niin pitkän matkan ja luopui sen takia kalliista kamerastaan. noin klo 3.40 hän oli vihdoin perillä. Olin odottelemassa tien varressa koirani kanssa jo valmiina. Lähdimme siitä takaisin kotiin. Seuraavana päivänä nukuimme koko päivän ja heräsimme illalla. Menimme yhdessä katsomaan järvelle kokkoa. Olin onnellinen. Siitä se sitten lähti.

Sen jälkeen asuimme yhdessä minun luonani. Hänen vuokrasuhteensa loppui ja hän muutti kanssani minun asuntooni, Asuimme siinä 4kk kunnes muutimme toiselle puolelle suomea. Saimme molemmat työpaikat täältä, Minä oman alani ja hän pääsi käsiksi ihan uuteen alaan. Jouduin jäämään kuukauden töissä olon jälkeen sairaslomalle, jonka takia sain potkut koeaikaan vedoten...
Jälkikäteen mieheni kertoi olleensa juhannuksena todella mustasukkainen kun lähdin Jyväskylään miespuolisen kaverin luo ja siksi oli valmis myymään kameransa, kunhan hänen löytönsä ei mene hukkaan. Ekoista treffeistä hän paljasti ajaneensa ensimmäisellä kerralla tarkoituksella ohitse, sillä ei uskonut minun olevan todella minä. Näytin kuumella tyrmäävän hyvältä, eikä hän kuvitellut itsellään olevan mahdollisuuksia minuun, mutta kun ei muitakaan näkynyt täytyi hänen koittaa juoksisinko karkuun, jos hän pysähtyisi eteeni. Itse ihmettelen vielläkin miten onkaan voinut käydä tuollainen onnenpotku, että löysin aidosti noin kiltin ja sydämmellisen ihmisen.

Tällähetkellä tosiaan olen kyseiselle ihanan ymmärtäväiselle ja erittäin kiltille ja huomaavaiselle miehelle raskaana. Vauvamme laskettu aika on 03.06.2016.
 Osaksi tämäntakia haluan purkaa omaa lapsuuttani ennen kuin olen itse äiti. Uskon omienkokemuksieni tosiaan antavan aivan erilaisen näkökulman lasten kasvatukseen ja hoivaamiseen. Mieheni taas on todella ymmärtäväinen. Olen saanut kertoa hänelle kaiken lapsuudestani ja itseni myymisestä, eihä hantä haittaa ne. Hän on vain raivoissaan siitä, miten huonosti lapsesta voidaankin pitää huolta ja miten sosiaalityöntekiä olivat sokeita, eivätkä ottaneet esim pakko sijoitukseen lapsena. Huoraamisestani taas häntä inhottaa vaan asiakkaat jotka ostavat. Hän ymmärtää täysin miksi tein mitä tein ja on asian kanssa pajon paremmin sujut, kun minä itse. Minulle se on todella vaikeaa vielläkin myöntää. Varsinkin ääneen. Ehkä jonain päivänä viellä kestän sen tosiasian mitä olen tehnyt. Sen aika ei ehkä kuulukkaan olla viellä.

Nyt aijon vaan keskittyä tulevaan lapseemme. Se antaa minulle virtaa. Myös lapsen isä on innoissaan uudesta perheen jäsenestä. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa olevani oikeiasti onnellinen. Kaikki on hyvin, viimein.
Syön vielläkin masennus lääkkeitä, sillä niistä en tuskin pääse koskaan eroon. Traumoista pääsen psykoterapiaan kun vain itse haluan. Mutta nyt aijon käyttää kaikki voimavarani syntyvään lapseen. Aijon olla paras mahdollinen äiti ja teen tosiaan kaikkeni tämän pienen enkelin eteen. Tunnen itseni vielläkin onnekkaammaksi, sillä vauvallani tosiaan on kaksi huolehtivaa ja rakastavaa vanhempaa. En joutunut yksinhultajaksi äitini tavoin. Kokonainen ja tasapainoinen perhe kuulostaa juuri niin ihanalta mitä olen aina, pienestä pitäen haaveillut. Niinsanottu tavallinen perhe. Enään en tosin ole lapsen roolissa, mutta äidin rooli sopii minulle oikein hyvin. :)

Mitä on itsensä arvostus?

Olin päättänyt näiden "mieskokeilujeni" jälkeen olla ilman suhdetta vähän aikaa. En osannut hakeutua oikeanlaiseen seuraan. Kai se vain on totta, että epävakaassa ympäristössä kasvanut nuoriaikuinen vaan hankkiutuu epämääräiseen seuraan, se on jotenkin tuttua ja jollain kierolla tavalla "turvallista".
 Olin murtunut koko ajan, tuntui, että vaikka vihdoin olin päässyt irti holhoojista ja ilkeistä sosiaalityöntekijöistä, hankin vähintään sitten itse itseni vaikeuksiin.
Olin niin tottunut pettymään ja masennukseen, että se oli normaalia. Jos jotain hyvää tapahtui, oloni muuttui todella ahdistuneeksi ja pelokkaaksi. Pelkäsin aina, että siitä sauraisi viellä pahempi alamäki. Mitä tasaisempaa harmaata masennusta elämäni oli, sitä turvallisempaa se oli. Ei tarvinnut pelätä aina kamalan jyrkkää paluuta todellisuuteen, jonka kerran olin jo kokenyt ensimmäisen avoliittoni päätyttyä.
 Ihminen suojelee itseään hyvin outoin tavoin. Pykiatrieni mukaan tämä oli vain hyvä merkki, olin saanut itselleni jotain, joka piti minut halukkaana jo jopa suojelemaan itseäni. Tiedän sen olevan koirani. Se ei jättänyt, vaikka kuinka pahalta näytti. Aina kun heräsin sängystä oli iloinen pikku tirppanen heiluttamassa häntää ja onneissaan juoksi syliin tullessani kotiin. Se sai minut tekemään kaikkeni, että koirallani oli varmasti kaikki hyvin.

 Perhoseni rokotusten aika oli aivan korvilla, ja lompakkoni ei taas täyttynyt sitä menoa, kun tyhjeni Melkoisen kurjaa, ettei lompakkoakin voi vain yöksi jättää lataukseen ja aamulla pankkitili ja lompakko olisi täynnä. Hyvä, että minulla oli varaa edes maksaa vuokran jälkeen puhelinlasku ja syömiseni, myös kouluun piti päästä jotenkin. Silloin ei sitten enään muuta tullutkaan mieleen, kuin se yksi. Olinhan minä harrastanut seksiä monta kertaa 38 vuotiaan kanssa täysin ilmaiseksi ja itseäni olin myynyt jo muutenkin. Aita aloittaa tämä ei tuntunut kovinkaan korkealta.

 Näinpä aloitin siis uuden rahantienaus harrastuksen. Loin säköpostin tekaistulla nimellä, laitoin ilmoituksen palstalle ja jäin odottamaan yhetydenottoja. En ollut perehtynyt muiden opiskelijoiden itsensämyymiseen, enkä tiennyt yleisiä hintoja tai käytännön malleja. Keksin mielestäni sopivat hinnat puolentunnin tapaamisesta ja tunnin tapaamisesta erikseen. Kirjoitin selkeästi mihin suostun aktin aikana ja mihin en. Yllätyksekseni kysyntää näytti olevan todella paljon. Sain ensimmäisen päivän aikana vastauksia noin sata ja seuraavina päivinä samalla ilmoituksella viikonkin jälkeen monta kymmentä. Sain isolla kädellä heivata heti kaikki huonoimmat asiakkaat pois, esim, liian nuoret, joiden maksukäsitys oli omastani poikkeava, limaiselta kuulostavat, epäasialliset tai epämääräisiltä ehdotuksilta kuulostavat.

 Ensimmäisellä kerralla sain jo tarpeeksi rahaa koiraani. Sain asiakkaalta myös pajon hyviä neuvoja, jos olisin haluaisin jatkamaan. Vaikken tajunnut ottaan rahaa häneltä ennen aktia, hän ojensi sen minulle mutisematta, mutta neuvoi seuraavia kertoja varten tästäkin.
Koska tämä ei edes tuntunut minusta kovinkaan huonolta tai alhaiselta tavalta tienata "helppoa rahaa nopeasti", jatkoin.

Tapasin monia asiakkaita tämän narkkari miehenkin aikanakin, sillä en tuntenut sen olevan väärin. En pitänyt häntä mitenkään seurustelukumppaninani.
 Tienasin hyvin. Sain kaikki rästi laskut maksettua, hoidettua koirani silmätulehduksen asianmukaisesti ja kaikki muut rokotukset. Rahaa jäi viellä vähän paremmin syömiseen ja shoppailuunkin. Menimme usein asiakkaiden kanssa aktin jälkeen syömään ravintoloihin. Sain ilmaiseksi aivan ihania aterioita, kunhan vain jaksoin sen ajan esittää todella aurinkoista, iloista ja sivistynyttä. Olin laittautunut asiakkaita miellyttävästi ja halusin tehdä omalta osaltani kaikkeni, että asiakas on varmasti tyytyväinen rahansavastineeseen. Sain paljon vakkari asiakkaita, Ilmeisesti olin onnistunut. Pidin itseäni lihavana ja rumana. Jälkikäteen kuvia katsellessa huomaan, että olin täysin normaalivartaloinen, ihan nätti pitkähiuksinen nuori.

Tapasin koko aikana vain pari inhottavanpaa asiakasta, mutta hoidin heidätkin samanlailla kuin kaikki muutkin Vasta session jälkeen annoin tunteiden tulla pintaan, toki raha auttoi antamaan anteeksi, mutta en heitä enään sen jälkeen suostunut tapaamaan. Menneisyyteni takia, ei kilenkäyttö jota he käyttivät haitannut minua niinkään. Olen vasta nyt alkanut tulla herkemmäksi, mutta silloin se ei onneksi viellä tuntunut niin ihmeelliseltä. Tuntui etteivät he pitäneet itseään myyviä tyttöjä edes ihmisinä, kai he kuvittelivat ettei niin itsevarmoja esittävät nuoret loukkaantuisi tai ottaisi itseensä, sanoi heille mitä vain. Tai sitten se oli vain sitä ajatusta, että "maksoin tästä huorasta, saan tehdä ja sanoa mitä haluan, ei kiinnosta, itsehän on tähän lähtenyt".

Kuuntelin tätä usein lähtiessäni bussilla kohti kotia tai ennen asiakasta.

Vähitellen kun olin saanut säästöönkin reilun tonnin kaikkien kulujen, huvittelujen ja baari iltojenkin jälkeen lopettelin hommia. Tein uuden profiilin toiselle detti sivustolle. Olin saanut jotenkin itseni jo paljon paremmin voivaksi ja tiedostin etten enään ota minkälaisia poikaystäviä tahansa, tiesin tasan tarkkaan mitä laatua olen hakemassa, enkä vastannut lähes kenellekkään sivustolla, sillä en kokenut heitä sen tasoisiksi mitä itse etsin.

Lopulta sain todella mielenkiintoisen yhteyden oton. Nuori hyväkuntoinen mies. Todella itsevarma ja kohtelias, ei profiilikuvaa työn takia, sen sain toki kysyessäni. En todellakaan pettynyt näkemääni. Siinäkö se on? Tulisiko tästä mitään? Olisiko tämäkin joku ihme psykopaatti, jonka olen saanut houkuteltua profiilini perusteella kimppuuni? Ei tämä mies ei ollut sitä. Tämä oli jotain aivan muuta.

Laastari suhde puolet vanhemmasta narkista

Kuukausi erostamme.

 Oli joulukuu ja olin juuri täyttänyt 19v, kun olin netin ihmeellisestä maailmasta löytänyt deitti sivuston kautta treffi seuraa. Mies väitti olevansa alunperin 28. Olimme jutelleet paljon netissä ja hän oli rehellisesti kertonut elämässään tekemistään virheistä. Ei kerskaillut vankila taustastaan, eikä muusta pahasta joita oli nuoruudessaan tehnut, mutta kertoi silti rehellisesti niistä kysyessäni. Hän sanoi olevansa muuttunut ja nykyisin lainkuuliainen herrasmies. Tatuoitu ja lävistyksiä täynnä oleva ulkomuoto piti vain muut ihmiset loitolla, kun hän omien sanojensa mukaan halusi olla rauhassa.

Kerroin tästäkin turviksella, ollessani siellä yötä. Sain kuvan näyttäessäni ohjeen, että "et nyt oikeesti oo tosissas! Nyt perut ne treffit samantien!". Minusta se kuulosti ilkeältä, koska ihminen voi muuttua. Ainakin ajattelin niin. Jälkikäteen mietittynä se kuulostaa todella typerältä.
 Juuri ennen tapaamistamme hän kuitenkin ilmoitti iäkseen 32. Baarin edessä tavatessamme mies näytti viellä vanhemmalta. Eteeni tallusti nahkarotsissa ja mustissa vaatteissa oleva todella tatuoitu mies. Hän antoi minulle 50 euron setelin käteen ja sanoi, "mene tilaamaan mulle bisse ja osta itselles mitä haluat, meen kuselle". Wcstä tultuaan annoin mihelle vaihtorahat ja kysyin mieheltä hänen oikean ikänsä joka oli 38. Käskin näyttää henkkarit, sillä en uskonut enään mitä hän sanoi. Papereissa "luki 38".

Juttelimme niitä näitä ja ilmoitin puolentoista tunnin jälkeen, että minun oli mentävä. Hän loukkaantui. Laitoin turvikselle viestin että tulen myöhässä. Menimme käymään viellä joulutorilla ja mies osti minulle sieltä ison tikkarin ja naureskeli olevansa namusetä.
Tämän jälkeen kännykkäni piippaili jatkuvasti tekstiviestejä, siitä kuinka ihastunut hän oli näkemäänsä. Itse en tiennyt oikein mitä olin mieltä. En oikeastaan välittänyt vaikka tunsin itsekkin jonkinlaisen hälytyskellon soiton sisälläni. En ollut kovinkaan kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani.
Ehkä hain tässäkin vaiheessa edes jonkin tunteen tuntemista. Eron jälkeen en enään tuntenut oikeen mitään, en pystynyt enään itkemään, en nauramaan. Kaikki elämässä tuntui vaan paksulta harmaalta taakalta, paitsi rakas perhoseni, ihana kuuliainen ja uskollinen koirani.
 Seuraavan kerran tavatessani miehen en päässytkään tästä niin helposti eroon. Ilmoitin lähteväni kotiin ja hän vain laahusteli perässäni. Lopulta menimme minun luokseni. Koirani oli kauhuissaan ja juoksi omaanpaikkaansa turvaan (omapaikka oli koirille tarkoitettu matka häkki, jonka olin sisustanut turva pesäksi ja sängyksi sille. Siellä oli pari pehmeää fliiseä, tyyny ja sen lempi pehmo), muristen välillä miehen siitä ohikulkiessa.

 Tämän jälkeen en tuntunut pääsevän eroon tästä miehestä. En tiedä miten tai millä voimilla? Lähes koko joulukuun tämä majaili luonani, syöden kaiken jääkaapistani. Sanoin hänelle että haluan olla yksin ja että haluan omaa aikaa, mutta tästä mies vain suuttui. Jos ei saanut suuttumalla tahtoaan läpi hän alkoi puhua itsemurhasta ja vetosi sillä tunteisiini, etten voi olla niin julma että hylkään tämän ja annan hänen kylmästi vain kuolla. Usein kun olin saanut aivan tarpeekseni ja sanoin koulun jälkeen heti, että menen yksin kotiin, tuli jatkuvia soitto yrityksiä kännykkä täyteen ja syyllistäviä tekstiviestejä siitä kuinka ajan hänet hulluuden partaalle. Viimeistään yöllä, hänen baarista kotiin lähdettyä toiselle puolelle kaupunkia, hän alkoi soitella niin pitkään että vastaan. Vastatessani hän valitti ettei etuovi aukea ja ettei pääse yöksi sisälle, jolloin jouduin majottamaan tämän. Jos en vastannut kännykkään, löytyi hän asuntoni ulko ovelta rämpyttämästä ovikelloa ja huutelemassa että tietää että olen siellä, tai että jos en avaa hän soittaa poliisit ja sanoo että olen itsetuhoinen ja olen luultavasti tehnyt jtn itselleni.

In This Moment- Sick like me

Kun menin kouluun lähti tämä baariin. Kun tulin koulusta oli tämä jo odottamassa minua. Pikkuhiljaa hän alkoi omistavammaksi ja omistavammaksi. Kysin asiasta ja hän myönsi itsellään olevan läheisriippuvaisuus minuun. Hän kyttäsi kännykkääni ja aina kun sain viestin kysyi hän äkäisesti "kuka se oli!?" "mitä se halus susta?". Pahimmiksi kirosanoiksi hänelle muodostuivat turvis, kotihoitajat ja tämä ainoa kaverini koulusta. Aina kun kotihoitajat tulivat kylään hän suostui tappelematta lähtemään, mutta odotti vähän matkan päässä ja ampaisi takaisin heti kun näki että hoitajat olivat poistuneet. He yrittivät kuulemma manipuloida minut häntä vastaan. Joka kerta kun olin ollut yhteydessä johonkin näistä tahoista olin kuulemma muuttunut tylymmäksi ja halunnut omaa aikaa, joha ei hänelle sopinut.

 Yhtenä päivänä en enään jaksanut tätä ja sanoin että menen kotiin koulusta, laitan kännykän pois päältä ja pidän normaalin oman koti-illan yksin. Tätä ennen olin jättänyt tämän viikkoa sitten, jota hän ei ollut ottanut kuuleviin korviinsakkaan. Tästä kimpaantuneena mies oli juonut päänsä täyteen (ei mitenkään epätavallista, joka päivä hän joi vähintään siksarin kaljaa) ja soitti poliisille. Heräsin sitten klo 03.10 kun oventakana lingoitettiin ja koputettiin. En noussut. Sitten kuulin että "poliisi, avaa ovi!". Säikähdin kamalasti. Menin avaamaan ja oven toisella puolella oli kaksi poliisia ja talonmies, joka oli alkamassa kolistelemaan isoa avain nippuaan. Kysyin että mitä ihmettä. Toinen poliisesta varmisti henkilöllisyyteni ja sanoi "et ole vastannut poikaystävällesi kokopäivänä puhelimeen ja olet kuulemma todella itsetuhoinen, sinulla käy joku kotihoito siitä syystä, onko kaikki hyvin?". Sanoin miten asiat ovat ja että en edes seurustele tämän 38 vuotiaan ex linnakundi narkkarin kanssa. Kotihoitajat käyvät edellisen eroni takia, mutta lopettavat käyntinsä lähiaikoina, koska tilanne on jo ohi. Näytin myös viestin missä olin ilmoittanut etten vastaa tänään ja haluan olla rauhassa, lisäsin myös, että "harvemmin ihmiset ovat tähän aikaa tavoitettavissa, mulla on huomenna koulupäivä ja nukun tähän aikaan yöstä, niinkun luulisi muidenkin tekevän". Poliisit pyytelivät anteeksi häritsemistä, toivottivat hyvät yöt ja lähtivät. Avasin kännykän uudelleen joka oli täynnä mieheltä tulleita itsemurha viestejä. Tästä pillastuneena soitin miehelle että, "jätä mut rauhaan! oot täysin kajahtanut, en oo mitään tollasta puhunu, että poliisit ois tarvinnu soittaa. Sulle ne ois pitäny soittaa!!!!". Vastauksena hän sanoi, että oli jokupäivä saurannut minua hautausmaalle, velieni haudalle. Hän sanoi olevansa siellä käsi ja reisivaltimo viillettynä auki. Olin pöyristynyt, miksi kuollut veljeni pitää repiä tähän mukaan!!! Tiesin että jos oli viiltänyt, tuskin oli sen ihmeellisempiä pikkunaarmuja pahempia. Yritti taas vain samaa ansaa mihin olin ennenkin  mennyt. Menin nukkumaan.
 Seuraavana päivänä sain paljon viestejä missä hän haukkui minut lyttyy kuinka olen kylmä ja en välitä ihmiselämästä vittuakaan.

 Kotihoidosta minua neuvottiin montakertaa tekemään lähestymiskielto hakemus poliisilaitokselle, koska olin jo monesti sanonut miehelle että jättäisi minut rauhaan ja etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Lopulta mies uhkasi tappaa loukkakaverini ja sain tarpeeksini. Marssimme poliisilaitokselle tekemään ilmoituksen. Saimme kolmenpäivän kuluttua molemmat väliaikaisen lähestymiskiellon voimaan. Oikeuden käynnissä miehellä oli asianajaja mukana, meillä ei. Saimme lähestymiskiellon voimaan, sillä olihan meillä rutkasti näyttöä viestein häiriköinnistä, puhelin historia täynnä soittotietoja ja fb keskusteluita, joissa tuli hyvin ilmi hänen epävakatensa.

 Oikeuden käynnin jälkeen hänen asianajajansa teki valituksen päätöksestä ja jouduimme taas oikeussaliin. Tälläkertaa he eivät pitäneetkään enään lähestymiskieltoa voimassa, sillä sitä olisi ollut jäljellä enään 1kk. He kehottivat olemaan yhteydessä poliisiin jos jatkuu. Lisäksi koko tuntemisemme aika oli n. 1,5kk joka ei riittänyt vainoamis nimisen rikosnimikkeen lainkohtiin. Onnekseni siinä vaiheessa elämässäni oli tapahtunut paljon muutoksia. Niin hyviä kuin pahojakin. Muutin toiselle puolelle suomea, eikä häiriköitsiällä ollut enään mahdollisuuksia mihinkään.  Ainoa mitä hän on jatkanut viellä tänäkin päivänä on veljeni haudalta  varasteleminen. Kaikki kukat ja kynttilät lyhtyjä myöten katoavat. Myös posliini enkeli minkä olin hautakiveen liimannut oltiin kajautettu irti.

Kun muutin parisuhteeseen

 Pääsin sijaisperheestä muuttamaan silloisen poikaystäväni luokse täytettyäni 18v. Olin tutustunut häneen tämän pikkusiskon kautta, johon olin hiljattain ystävystynyt. Olimme tämän kanssa seurustelleet noin 4kk ennen muutoamme yhteen. Hän oli minua 4 vuotta vanhempi ja opiskeli mielenterveyden hoitajaksi suhteemme alussa. Valmistuttuaan puolenvuoden jälkeen hän pääsi töihin isänsä kanssa samaan työpaikkaan suhteidensa ansiosta.
 Yhteenmuutettuamme pikkuhiljaa alkoi hänen oikea luonteensa puskemaan esiin. Kännissä hänestä tuli seuraavan 1,5vuoden ajaksi väkivaltainen. Olin usein mustelmilla miehen ryyppyiltojen jälkeen, tämän käyttämien "ah haa"-otteiden takia, joita käytettiin pakkohoitopotilaisiin vain äärimmäisissä hätätilanteissa. Hän myös potki ja löi kännissä. Tässä vaiheessa en tajunnut lähteä suhteesta pois, sillä olin itse silloin hyvin riippuvainen ja takertunut tähän. Pelkäsin eniten, että minut hyljättäisiin taas, enkä kestänyt ajatusta elää ilman häntä. Ajatuskin hylkäämisestä oli liikaa. Loppu suhteemme annoin hänen kohdella minua aivan miten tahansa, anelin vain aina ettei hän jätä minua, jopa silloinkin kun anelun olisi luullut menevän toisinpäin. Tein kaikkeni että hän voisi hyvin. Annoin aivan kaiken sokeasti anteeksi. Tein ruoat, pidin kodin puhtaana, tiskasin jnejnejne.

 Muutimme opiskelia asuntoon kun vuokra tuntui kohtuuttomalta asunnon kunnon huomioon ottaen ja yksityisen vuokraisäntämme jatkuvan ahdistelun takia. Kaikki jälkihuollon tukeni, joita sain sijaisperheessä oloni takia menivät huonekaluihin, kuten isoon parisänkyyn ja ihanaan isoon divaaniin, josta olin haaveillut aina! Muut tukeni käytin meidän vuokraan jaruokiimme ja loput rahoistani hän käytti omiensa lisäksi viinaan, kaljaan ja darraruokaan. Rahat tuntuivat olevan aina loppu. Minulla oli tapana, kun olin saanut sukulaisilta mitä lahjarahaa tahansa, laittaa ne säästöön ja pitää niitä hätävarana. Se sai minut tuntemaan jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Nämäkin kaikki meni yhteisiin laskuihin. Rahan kulua ei voinut estää. Ei tosin edes sen takia että miehellä oli peliriippuvaisuus. Hän pelasi mitä tahansa uhkapelejä ja ei tajunnut lopettaa ennen kuin ihan kaikki oli mennyt. Luottotiedoista puhumattakaan. Ulosotossa hänellä oli monta tonnia, eikä hän viellä tänäpäivänäkään ole saanut luottotietojaan takaisin. Turviksella kävin edelleen säännöllisesti juttelemassa turvallisille ja tutuille, tasapainoisille aikuisille ihmisille. He neuvoivat aina pahanpaikan tullen ja antoivat tukea jos oli ollut rankkaa katsoa taas ryyppäämistä ja väkivaltaa. Sieltä monesti neuvottiin eroamaan, muttenhan minä siihen pystynyt.

Vaikka suhde olikin aivan kamala ja sain paljon pahaa oloa, teki mies jotain hyvääkin. Minulla oli usein hiivatulehdus, hoidin sitä aina apteekista ilman reseptia saatavilla lääkkeillä. Yhtenä iltana kirveli kamalasti ja havaitsin pienen syöpymän näköisen kohdan alakerrassani. Menin lääkäriin ja tämä sanoi sen olevan herbes. Ei minulla sellaista ole ollut! Eikä miehellänikään... Hän jäi siis pettämisestä kiinni..
 Olin pitkään halunnut koiran, ja paniikissa tästä hän sanoi ostavansa minulle minkä tahansa koiran, kunhan en kerro kenellekkään. Löysin kennelin etelä-pohjanmaalta, jossa kasvatettiin Papillonin pentuja. Otin yhteyttä ja siitä kuukauden kuluttua sainkin oman rakkaan perhoskoiran. Miheni antaessa pennun minulle hän sanoi "tiedän et pelkään kaikkein eniten että sut hyljätään, tää ei jätä suo koskaa". Se oli mun elämän onnellisin hetki, kun sain parhaan yhstäväni!

Tämän jälkeen taloudessamme asui viellä maatiaiskissakin, jonka olin saanut kinuttua. Siinä ei tosin kauvaa mennyt kun oli taas ryyppy putki ja mieheni kuristi kissan hengiltä, sen kakattua eteisen matolle. Myös koiraani hän heitteli suuttuessaan ja itkien yritin saada koirani turvaan. Tästä johtuen koiranu pelkää edelleen miehiä.

 Ehkä isoin ja typerin virhe minkä tein hankkiessani epätoivoisesti rahaa meille oli, kun hän ehdotti josko myisin itseäni minua 3v halunneelle miehelle. Tein työtä käskettyä.. Nekin rahat annoin sokeasti miehelleni. Tienanneeni rahat menivät kuin tuhka tuuleen. Aivan joutaviin, se sai koko tapahtuneen tuntumaan vielläkin vastemmielisemmältä ja turhennalta, kun se sitä ennestään oli.

 Tästä sitten menikin enään noin puolivuotta siihe, kun amiksesta saamani kaveri valehteli miehelleni, että hänellä yötä ollessani olisin muka pettänyt miestäni kaverini toisen kaverinsa kanssa. En tiedä mitä hän luuli tälläisestä valheesta hyötyvänsä. Mieheni tästä kuullessaan päätti jättää minut, sanomatta syytä ollenkaan, sain kuulla sen jälkikäteen vuoden päästä erosta.

 Ero ei ollut helppo. Ei todellakaan. Ei minulle. Ei minun taustoillani. Jouduimme eron jälkeen asumaan viellä saman katon alla noin kuukauden, ennen kuin tämä löysi itselleen uuden kämpän. Olin aivan rikki, itkin lähes tauotta, jopa hengittäminen oli liian raskasta.
 Eromme takia olin psykiatrian kautta saanut kotihoitajia käymään luonani pari kertaa viikossa, katsomassa että hengitän ja että minulla on suunnilleen kaikki muut asiat ok.
 Eräänä aamuna ex-mieheni oli menossa töihin. Olimme sitä ennen keskustelleet erosta ja olin itkukurkussa pyytänyt häntä miettimään viellä, hän siitä ruinauksesta kimpaantuneena yllytti minua tappamaan itseni ja antoi töistään varastamia lääkkeitä minulle. Eläminen ei todellakaan enään kiinnostanut minua, joten nappasin kerralla kaikki mahdolliset eriväriset, kokoiset ja näköiset pillerit naamaani. Tämän jälkeen menin keittiöön ja otin sieltä veitsen millä viilsin kädestäni valtimonsuuntaisesti ranteen auki. Tästä hämmästynyt ex:äni nappasi puukon kädestäni ja heitti sen keittiöstä pervekkeen kautta pihalle, huusi ja lähti vittuuntuneena ja tulistuneena töihin.
Menin suihkuun. Heräsin suihkun lattialta ovikellon soittoon. Olin ilmeisesti sammunut lääkkeiden takia. Oventakana oli kaveri joka oli aihauttanut eromme. Hän oli minut nähdessään tyrmistynyt. Puhuin sekavia enkä pysynyt pystyssä. Ovikello soi uudestaan. Sisälle tallusti kotihoitajat yllätysvisiitille. He miettivät yhdessä mitä minun kanssani pitäisi tehdä minun hakien itsemurha lauluja ja puhuvan sekavia. Lopulta lähdimme sairaalaan haavani hoidettiin ja päädyin viikoksi osastolle selviämään erosta. Kaveri otti koirani hoitoon tämän ajaksi ja lähetteli kuvia siitä lohdutuksekseni. Osastolla yritettiin painostaa tekemään heitteillejättö ilmoitus ex:ästäni, joka oli rikkonut kansalaisvelvollisuuksiaan. He myös miettivät exäni lääkkeiden varastamista työpaikaltaan ja mitä sille olisi voinut tehdä. Loppuviikkosta olin jo paremmassa kunnossa ja tajusin etten ole riippuvainen exästäni. Hoitajat herättivät minut taas takaisin todellisuuteen. Tähän todellisuuteen, että olin itse se, jota ollaan satutettu niin henkisesti kuin fyysisesti. Hiljalleen kaipuuni häntä kohtaan alkoi muuttumaan vihaksi ja tunteet murtuivat täysin.
Kesti vajaan kuukauden kun hairahduin tämän jälkeen hakemaan apua "laastarisuhteesta". Siitä lisää sauraavassa tekstissä.

Nuoruuteni mahdollisimman lyhyesti 13v-18v

Yläasteen aloitin muita ikäisiäni siis vuoden myöhemmin luokalleni jäämisen takia,

 Purin kuudennelta luokalta asti paljon ahdistustani ja pahaa oloani piirtämällä erilaisia kuvia. En koskaan ole ollut hyvä kirjoittamaan ja päiväkirjat, joita yritin pitää kuulostivat mielestäni todella typeriltä tai muuten vain toisti aina edellistä päivää. Piirtäminen helpotti, sain purettua yhteen kuvaan paljon pahaa oloa ja yksinäisyyttä, sekä tyhjyyden tunnetta sisältäni.

 Kuudennella luokalla minulla oli maailman paras opettaja. Hän kannusti ja kehui. Antoi hyvää palautetta, ei vain moittinut. Hän sai minut kiinnostumaan kuvataidepainotteisesta yläasteesta, joka tosin oli kaupungissa, mutta sinne pääsi hyvin kulkemaan bussilla. Laitoin hakemuksen, menin piirrustuskokeisiin ja pääsin ensimmäisenä hakijana sisään koetöideni ansiosta, en suinkaan keskiarvoni, joka oli hyvin huono kotioloista tulleen kuormituksen myötä. Minulla ei ollut minkäänlaista itsetuntoa ja se hämmensi todella, kun kuulin siitä, että pärjäsin kokeissa parhaiten? Tein jotain kerrankin hyvin? Olin todella innoissani ja ajattelin tämän olevan huippu käänne huonosti alkaneelle elämälleni.. Harmikseni niin ei ollut, sillä kotona asiat vain pahentuivat ja eläminen alkoi todella tuntua liian isolta taakalta.

 Veljeni päästyä pois sairaalahoidosta hän oli saanut mukaansa tukihenkilön, josta aina äiti sanoi, että veljeni saisi hyvää "miehenmallia" kun isää ei ole. Se oli hieno juttu veljelleni. Tukihenkilö vei häntä monta kertaa viikossa harrastamaan milloin mitäkin ja maksoi nämä huvit omasta pussistaan, joka ei tietenkään kuulunut tukihenkilön tehtävin. Kai hän vain näki kuinka huonosti veljeni voi ja halusi omalta osaltaan vielä enemmän auttaa köyhänperheen poikaa. Tukihenkilö vei myös veljeäni ulkomaan matkoille kustantaen kaikki matkakulut, monta, monta kertaa vuodessa. Olihan se aivan upeaa veljelleni, mutta kyllä se pahalta silloin tuntui kun toista vietiin ravintoloihin, ulkomaanmatkoille ja ostettiin kalliita lahjoja, samalla kun minä en meinannut edes löytää syötäväksi kelpaavaa ruokaa kaapista. Entisestään se pahensi oloa, kun veljeni sillä aina kerskaili. Jälkikäteen olen onnellinen veljeni puolesta, hän sai elämälleen virtaa paljon tuon avulla ja loppuiäkseen ystävän. En tiedä missä kunnossa hänkään olisi ilman tätä todella sydämmellistä miestä. He ovat vieläkin tekemisissä, vaikka tukisuhde päättyi veljeni ollessa 18v.

 Pahimmat äidin putket olivat aina tällöin, kun veljeni oli lomamatkoilla tai yötä tukihenkilön huvilalla. Ehkä hän ajatteli sen olevan ihan ok, kun veljeni ei voinut karata kotoa saadessaan tarpekseen päänaukomisesta. Minusta ei silloin enään välitetty tippaakaan. Sukulaiset kuten isovanhempani olivat niin huolissaan veljestäni, ettei minua tuntunut enään huomattavan. Jos he kyläänkin tulivat, toivat he veljelleni kalliita piirrustuskyniä ja lehtiöitä. Minä en saanut mitään.

 Alkoholi vaikuttaa hyvinkin eri tavoin eri ihmisiin, äitini se teki vihaiseksi, ilkeäksi, täysin estottomaksi tekemään tai sanomaan mitä sylkisuuhun tuo. Kännin hellittäessä ja vaihtuessa laskuhumalaan se sai hänet riehumaan, huutamaan, heittelemään tavaroita ja joskus lyömään tai potkimaan minua tai koiraamme. Joskus kun äidillä meni täysin hermot, jos huusin takaisin hänen todella loukatessaan minua, hän heitti minut pihalle. Oli vuoden aika mikä tahansa. Onnekseni kuulin turvatalosta jonne menin tämän jälkeen näissä tilanteissa. Turvis oli eräänlainen nuorille suunnattu hätämajoitus paikka, jossa oli työntekijöitä, keskustelu aikoja, mukkumapaikka, ilta, aamu ja välipala sekä illallinen saatavilla. Palvelu oli nuorille ilmainen ja se teki paikasta sellaisen että myös minulla oli mahdollisuus päästä sisälle öiksi. Sain omaksi työntekijäkseni sieltä maailman ihanimman ihmisen, vieläkin olemme tekemisissä ja pidän häntä "vara äitinäni". Kun oli paha olla, riitti häneltä aina hetki aikaa, hyviä keskustelu hetkiä ja ennen kaikkea ymmärrystä ja huolenpitoa. En ollut tälläistä kokenut oman äitini osalta koskaan.

 Ennen kuin tiesin turviksesta, äidin heitettyä minut pihalle nukuin milloin missäkin, häkkivarastossa, ulkona, rappukäytävissä... Minulla oli myös yksi kaveri, joka kävi samaa koulua ja asui lähellä, sieltä sain joskus yösijaa ja ruokaa. Isovanhemmilleni en uskaltanut sanoa kotioloista sanaakaan, koska äitini uhkasi aina laittaa minut siitä johdosta joko isälleni tai sijaisperheeseen, joista tiesi minun näkevän painajaisia lähes joka yö. Lisäksi isovanhemmilleni puhumista vaikeutti se, että hekin puhuivat asiat todella suoraan päinnaamaa ja isosiskopuoleni oli aina mukana. Olin meikannut joskus 14vuotiaana kun he tulivat käymään kylässä. Sain silloin jopa heiltä (ja siskolta) kuulla kuinka näytän ihan huoralta. Se tuntui todella pahalta, kun jopa muut, kuin vain äiti sanoivat niin. Veljeni käytti sitä nimitystä minusta myös jatkuvasti ollessaan vihainen. Jälkikäteen olen miettinyt, että ihmekkös tuo, sellaisenhan mallikuvan hän sai aikuisilta.

 Yläasteen aikana olin alkanut olemaan jo hyvin itsetuhoinen, koska en saanut äidiltä muuta kuin huutoa, pahoja sanoja ja halveksuntaa. En pitänyt itseäni minkään arvoisena ja halusin vain päivä päivältä itseni enemmän hengiltä. Viiltelin tällöin paljon enkä välittänyt vaaroista tai muuta, vaan lähinnä toivoin kadun ylittäessänikin, että joku ihana ihminen päästäisi minut pois täältä ja saisin vihdoin rauhan. Kävin säännöllisesti psykiatrian polilla juttelemassa ja lääkkeitäni kerta toisensa jälkeen vain nostettiin ja nostettiin.

Kuuntelin Suicide Silenceä ja muuta samantapaista musiikkia paljon Marilyn Mansonin ohella. Se lohdutti ja sai olon pysähtymään, pahenematta sen enempää.

 Kun olin 14-15v aloin saada traumojeni takia kuntoutusrahaa ja kuntoutustukea. Koska myös minä sain tukea veljeni ohella, alkoi äitini perimään meiltä vuokraa. Yllättäen tämän keksi katkera siskopuoleni, joka inhosi meitä muutenkin. Hän kun oli itse tullut hylätyksi 15vuotiaana oli hänen mielestää oikeuden mukaista, että myös me joudumme rahallisesti täyteenvastuuseen itsestämme. Hän sai puhuttua äidin puolelleen, että jos kerran äitini sossu ja kelarahat tippuvat sen takia, että mekin saamme tukea, "olemme velvollisia" maksamaan äidillemme vuokraa asumisestamme.  Vuokran maksun lisäksi jouduimme maksamaan muunkin elämisemme aivan itse, niin ruoan, vaatteet kuin hygieniatarvikkeetkin, siitä mitä vuokran jälkeen jäi tuista käteen. Vaikka asuin suurinman osan seuraavista vuosista turviksella, oli minun silti maksettava äidilleni vuokraa. Veljelläni tämäkin oli helpompaa, kiitos tukihenkilön. Tämä vaatetti veljeni ja vei useasti ravintolaan. He kävivät kalliissa merkkikaupoissa ostamassa vaatteita veljelleni ja ulkomailta sai yleensä mitä vain halusi. Kun veljeni oli rahallisesti vaikeuksissa, sai hän tehdä pientä työtä tukihenkilön huvilalla ja sai tästä hyvin lisärahaa.

 Yläasteen loputtua loppui myös se ainoa kaverisuhteeni. Paljastui ettei hän ollutkaan niin luotettava ja asiani jotka hänelle olin luottamuksellisesti kertonut lentelivät pitkin suomenmaata. Tästä järkyttyneenä kuullessani viilsin jalkani kolmesta kohdasta luuhunsaakka menevät isot "railot". Sillä herkellä ei voinut vähempää kiinnostaa kuolisinko verenhukkaan, menettäisinkö koko jalkani vai mitä tapahtusi seuraavaksi, saisinko edes verenvuotoa pysähtymään, yrittäisinkö edes? Tämä "kaveri" sitten sitoi jalkani paine siteellä mikä koulussa oltiin opetettu ja poistui. En mennyt lääkäriin. Vasta jalkani alkaessa onttumaan ja muuttumaan sateenkaaren eri väreissä mustan suuntaan aloin harkita asiaa. Menin terveyden hoitajalle, kun kierin rappuset alas koulussa, kun jalka ei enään totellut.

Kuuntelin silloin myös tätä. Yleensä inhosin räppiä, mutta tässäkin on niin hienot sanat että. Osuvaa.

 Kun kuvataide koulu päättyi menin amikseen. Harrastuksena sain pitää maalaamisen ilmaiseksi, sillä turviksella sain toteuttaa itseäni ja siellä oli tarvikkeita kattavasti ajanvietteeksi. Tämän lisäksi olin alkanut käymään kuntosalilla, "minäkuvani" oli koko ajan aivan vääristynyt ja pidin itseäni kuvottavan lihavana, pituutta oli 171cm ja painoja 65. Pudotin sitä tarkoituksella, sillä halusin yrittää olla kuvottamatta muita ihmisiä. En halunnut näyttää "läskiltä huoralta", joksi isoveljeni oli minua alkanut kutsumaan.

 Majailtuani liian kauan turviksella tulivat hekin siihen tulokseen, että on keksittävä pysyvämpi ratkaisu. Ratkaisuna  keksittiin 17v täytettyäni etsiä minulle lastenkotipaikka. Valitettavasti näissäkään ei ollut juuri silloin tilaa. Olin aivan rikki tämän kuultuani ja ilmoitin tappavani itseni jos asia todella on näin ja joudun asumaan kotona.

 Oma työntekijäni ei luovuttanut tässä, vaan hommasi minulle seuraavaksi viikoksi tapaamisen mahdollisesti tulevaan sijaisperheeni kotiin. Menimme sinne yhdessä ja katsoimme paikat. Muutin sinne samalla viikolla.
Äitini oli siitä raivoissaan, ensin hän yritti pelotella ja sanoa nauraen, että "mene vaan sinne raiskattavaks, tällä kertaa siel ei oo isoja poikia, mutta eiköhän toi perheen isäkin saa homman hoidettua". En kuitenkaan kuunnellut tällä kertaa, sitten hän vaihtoi tunteisiin vetoamiseen ja sanoi itkien, että minä kehtaan hylätä hänet, hänet joka oli omien sanojensa mukaan huolehtinut minusta pikkutytöstä lähtien. Jostain syystä ei toiminut... Lopulta tajusin mistä oli kyse, hän menetti vuokra rahani eikä pysynyt pitämään "elin tasoaan" yllä enään. Ratkaisuna hän tietenkin siskoni johtamana korotti isoveljeni vuokraa, olihan hän tässä vaiheessa jo 18v.

Sijaisperheeseen muuttamistani ennen minulle ei kerrottu, etten enään saa kuntoutustukiani itselleni. Sain 50e/kk käyttörahaa, vaatteita ja ruokaa. Sain jopa ammatilliset koulukirjat amikseen, joita olin tähän asti joutunut lainaamaan kirjastoista. Minun ei enään tarvinnutkaan maksaa mitää, ei edes syömisiäni, sain mennä jääkaapille silloin kun oli nälkä. Sain myös bussi kortin ladattuna käyttööni. Salilla käyminen alkoi vaikeutua, kun sijaisperheen äiti alkoi tarkkailemaan painoani ja huolehtimaan syömisistäni. Se tuntui todella oudolta, en ollut tottunut minkäänlaiseen huolenpitoon, sääntöihin tms. Lopulta en saanut enään käydä kuntosalilla, jonka perustelu oli mielestäni hyvin epälooginen, sanottiin että voin liian huonosti henkisesti ja olen liian masentunut. Psykiatrialla taas sanottiin liikunnan parantavan ja kohentavan mielialaa ja kannustettiin liikkumaan. Tämä hiukan harmitti, muuten olen edelleen onnellinen, että pääsin pois kotoa.

Lapsuuteni mahdollisimman lyhyesti 0v-12v minä

Aloitan tämän siitä, että selitän mahdollisimman aikajärjestyksessä mitä milloinkin on tapahtunut ja seuraavissa kirjoituksissa sitten paneudun paremmin yksittäisiin tapahtumiin. Tässä vaiheessa jätän paljon yksityiskohtia pois ja jätän lähes kaikki traumat seulomatta.

Olen äitini "kolmas" lapsi. Isäni "viides". Syy minkä takia kolmas ja viides on heittomerkeissä on se, että isoveljeni identtinen kaksoisveli kuoli vauvana, sillä häneltä puuttui sydämmenstä palainen, eikä herännyt enään leikkauksesta, joten virallisesti häntä ei edes lasketa enään ja papereissa olen äidin 3/3 lapsi. Isäni edellisestä avioliitosta minulla on isosisko ja kaksi isoveljeä, joista sain kuulla äitini haluamatta ollessani noin 9v siskoni tullessa käymään spontaanisti kylässä ja esittelemässä itsensä minulle ja veljelleni.
 Vatsassa ollessani äiti hautasi toisen isoveljeni (ikäeroa meillä on 1v), isosiskonipuoleni kiukutellessa äidilleni, joka oli jättänyt tämän heitteille 3 vuotta ennen hautajaisia, siskoni ollessa  silloin 15-vuotias. Samasta syystä johtuen, ei isosiskoni ole huomioinut meitä ennen kuin täytimme 14v ja 15v. Sen jälkeen olimme olemassa. Myös hänelle.

Ollessani 1v (veli 2v) äiti sai tarpeekseen vihdoin isäni väkivaltaisuudesta. Isäni on narsistinen psykopaatti ja osasi todella hurmata ihmisen kuin ihmisen tarvittaessa. Toinenpuoli tästä hirviöstä olikin sitten jotain aivan muuta.. Äitini oli viellä kunnollinen tässä vaiheessa.
 Lähdimme siis äidin mukana tädillemme "evakkoon" isältä. Ehdimme noin puolisenvuotta asua siellä, ennenkuin isä löysi meidät.
 Sieltä muutimme takaisin kotikuntaamme naistenturvakotiin, jossa saimme nukkua yömme rauhassa ja turvassa. Kun äitini oli taas päässyt vähän jaloilleen pääsimme muuttamaan rivariin. Valitettavasti äidillä ei silloin ollut muuta tukea kuin lahkot ja omat vanhempansa, jotka huolehtivat hänen lähes aikuisesta tyttärestään äitini sijaan. Tämä johti sitten siihen, että hän turvautui jehovantodistajiin ja liittyi heihin.. Helppoa lapsen kasvatusta sinäänsä, ei synttäreitä, ei nimppareita ei jouluja eikä mitään ylimäärästä rahan menoa lahjoihin. Joka lisäsi osaltaan koulukiusaamistani. Tämän paskan hän sentään tajusi lopettaa ollessani n 10v. Tai rehellisemmin sanottuna vaihtoi tämän lohduttajan viinaan.

 Valitettavasti Suomessa isällä on oikeus tavata lapsiaan, oli kyse millaisesta väkivaltaisesta sekopäästä tahansa, jouduimme sosiaalityöntekijän takia väkisin käymään valvotuissa isäintapaamisissa. Tämä todella stressasi ja ahdisti, sillä se ei ikinä ollut ohi tapaamisen jälkeen. Kotimatkalla osansa isän aiheuttamista traumoista saanut äitimme päätti alkaa kuulustelemaan mitä siellä tapahtui ja jos emme tajunneet haukkua isää, saimme huudot ja uhkaukset "jätän teidät seuraavaksi sinne helvetin isällenne, kun se kerran on niin saatanan kiva!!!! katotaanko onko sitten enään kiva kun ootte siellä kylmässä nurkassa kolmattapäivää puolikkalla jugurtilla!!!" Pääsimme luojankiitos veljeni kanssa eroon pakollisista isäintapaamisista hänen ollessa 12v jolloin hän sai painoa vihdoin sanoilleen ja peloilleen. Onnekseni pääsin samalla myös irti tästä pakosta, enkä joutunut sitten yksin vielä vuotta kärsimään.

 Traumatisoivien isäintapaamisten lisäksi jouduimme joka toinen viikonloppu maalaistaloon sijaisperheeseen, jotta äiti sai "hetken omaa aikaa". Sijaisperheestä pääsimme pois kun toinen sijaisperheen "lapsi" (nuori aikuinen) raiskasi minut ollessani 6 ja puoli vuotias. Tästäkään äiti ei ollut tietenkään tyytyväinen, vaan pettynyt minuun, että vein häneltä viimeisenkin oman ajan. (hänellä tosin oli omaa aikaa vielä pakollisten isäintapaamisten ajan, mutta valitti aina, että siinä meni perjantai ilta kun itkimme seuraavasta päivästä. Päästyämme siltä lauantaina olimme kauhusta jäykkinä viellä sunnuntai-iltaan asti.)
 Lisäksi veljeni jäi luokalleen ollessaan 3lk ja siitä hyvästä äitini päätti silloisen opettajani kanssa jättää minut 2lk luokalleni, jottei isoveljelläni ole paha mieli siitä. Tästä hyvästä sitten olin koulukiusattu koko ala-asteen...

 Tästä muistan vain sen, kuinka pelkäsin mennä joka yö nukkumaan, itkin ja pelkäsin hysteerisenä että nukahdan. Sillä se tarkoittaisi sitä, että heräisin, että taas uusi kamala päivä alkaisi. Muistan ensikertaa 7 vuotiaana toivovani etten enään ikinä herää, toivoin että kuolisin pois. Iltarukouksissa anelin jumalaa ottamaan minut veljeni luo taivaaseen. Tässä vaiheessa sijaisperheestä olin päässyt, mutta tosin muhkeiden traumojen saattelemana. Ei se yksi vkl viikossa tapellen kotona auttanut kuitenkaan loppuviimein kohottamaan mielialaa.
 Yhdeksän vuotiaana sain ensimmäisen kerran diagnoosin masennuksesta ja identiteettiharhaudesta. Siitä vähän ajan päästä sain lääkkeet masennukseen ja ahdistuskohtauksiin, myös unilääkkeet auttoivat nukahtamaan paremmin. Harmikseni tosin äitini käytti tätä kännissä minua vastaan huutaen välillä "ota kakara lääkkeesi ja mene huoneesees!! Pysykki siellä, ei oo mitään asiaa tulla huoneesta".

Niinkuin jo vihjasin, tässä vaiheessa meidän melkein ollessa 10v äiti ei enään kestänyt omien kokemuksiensa kanssa ja romahti. Ei tehnyt enään mitään muuta kuin joi. Jääkaapissa ei ollut ruokaa, yleensä sitä oli haettu paikalliselta kirkolta kerran viikossa äidin viinanhaku reissun ohella ja loppuviikosta kaikki oli jo homeessa, joka ei äitiä kiinnostanut. Kirkolta sai yleisempiä ruoka-aine tarpeita, joita jaettiin vähätuloisille ja yksinhuoltaja-perheille, joilla ei ollut paljoa varaa. Lapsilisät ja muut tuet menivät äidin viinaan, niinkuin arvata saattoi.

Veljeni ollessa noin. kymmenvuotias alkoi hän oirehtimaan lapsuuden traumojen vuoksi ja äidin kiljuttua "kohteliaisuuksia", saaden hermoromahduksen aikaan myös veljelleni, sai tämä rajuja väkivaltaisuuskohtauksia, löi, potki, huusi kuin syötävä ja karkasi kotoa huutaen, että etsii isän käsiinsä ja tappaa. Joka kerta äiti laittoi minut perään juoksemaan pitkin poikin veljeni perässä ja kotiin ei ollut tulemista jos en ollut veljeäni tuonut mukanani. Tätä tapahtui monta kertaa viikossa ja veljeni kiinni saatuani sain useimmiten "turpaani" ja polvillani itkien vasta sain tämän palaamaan takaisin kotiin.

 Veljeni kanssa yhdessä pelkäsimme kuollaksemme lapsena sosiaalityöntekijöitä, Niiden takia olimme joutuneet kärsimään niin paljon, niin isän antamia traumoja kuin sijaisperheeseen väkisin viemistä, meidän itkien ja huutaen apua äidiltämme tuloksetta ja minun kokemani, josta veljelleni ei saanut koskaan puhua.
 Olimme taas jossain sosiaalityöntekijän tapaamisessa, jossa sitten veljeni sai tarpeekseen ja huusi kovaan ääneen että " saatanan sosiaalityötekijä huorat, mä tapan teidät kaikki!! te kaikki ootte niin kuolleita, kun oon iso mä etin teidät ja teidän rakkaat". Se oli sitten siinä... Sinne meni. Veljeni joutui siis psykiatrian pakkohoitoon n. 3 vuodeksi.

 Sen ajan sainkin viettää sitten kaksin ihanan alkoholisoituneen äitini kanssa. Olin 11v kun äiti joi aamusta iltaan. Menin aivan väsyneenä kouluun, olin ihan loppu. Siellä olin kiusattu, välitunnit olin yksin ja yritin olla, ettei kukaan huomaisikaan. Kotimatkat kuuntelin haukkumista. ja muiden lasten nälväilyä siitä, kuinka olen "jälkeen jäänyt" luokalleni jäämisen johdosta ja siitä, kuinka pukeuduin "hassusti", kun äidilläni ei viinaa juodessaan ollut varaa ostaa minulle vaatteita, vaan sain vanhoja lähes loppuun kulutettuja vaatteita tuttavaperheiltä.

Todella osuvat sanat, mitä silloin oli. Viikonloput tosin ei ollut niin helppoja kun laulun tytöllä.

 Kotiin päästyäni äitini oli aivan lärvit. etsin jääkaapista mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa, välillä sitä ei löytynyt... jonka jälkeen äiti lukitsi minut huoneeseeni, sillä Kauniit ja rohkeat alkoivet tv:stä. Minun piti silloin olla huoneessani hiljaa ja leikkiä etten olisi edes kotona. Pääsin sitten ulos kun ohjelma oli loppu, ellei äiti puhunut puhelimessa valehdellen isovanhemmilleni minun taas häirinneen hänen ohjelmaansa, jos vaikka huoneestani sattui kuulumaan edes pihaus.
 Iltaa kohden tuli laskuhumala, silloin tämä alkoi haukkumaan, mesoamaan ja heittelemään tavaroita pitkin kämppää. Sain usein kuulla kuinka olen "huora" ja joksus olin jopa "huoran penikka" sillä hän ei edes tajunnut haukkuvansa itseään sanoessaan minulle noin. (tamä on sinänsä hauskaa, koska loppujen lopuksi sellainenhan minusta sitten tuli... Sitä saa mitä tilaa, kai) Jos joskus en enää vain jaksanut ja itkin nurkassa pienessä säkkärässä, tuli äitini siihen päälle huutamaan ja räkimään päälle, huutaen mitä milloinkin, vähintään muisti muistuttaa minua syömään lääkkeeni. Yleensä uhkauksia sateli aina tässä vaiheessa, kuten "joudut sijaisperheeseen ja kukaan ei tuu auttaa suo" tai "laitan sut isälles". Yksi mikä jäi pahasti mieleen oli, kun hän huusi yhtenä iltana että, "Vittu mä en jaksa kuunnella tota sun saatanan itkemistäs, jos et pidä sitä turpaas kiinni mä otan sulta tajun yöllä kun nukut ja vien sut isoille manne miehille, jokka voi sitten kukin vuorollaan raiskata sut ja myydä vaikka seksi orjaks jonnekkin kehitys maahan".
 Kun sitten tultiin oksennus ja sammumis vaiheeseen valvoin pitkälle yli keskiyön kääntäen äitiäni kylkiasentoon, josta olimme joskus puhuneet. ja taas sama seuraavana päivänä. ja seuraavana, ja seuraavana.....

Tätä se oli pitkälti koko ala-asteen ja koulussa ihmeteltiin miksi en jaksa keskittyä, miksi olin poissa oleva ja mikis en muista tai opi mitään, miksi reagoin asioihin eri tavalla kuin muut lapset.

Kuuntelin Marilyn Mansonia paljon jo ala-asteella. Omistin tällöin jo lähes kaikki siihen asti julkaistut marilyn mansonin levyt ja huoneeni oli täynnä kuvia mihestä.