Pääsin sijaisperheestä muuttamaan silloisen poikaystäväni luokse täytettyäni 18v. Olin tutustunut häneen tämän pikkusiskon kautta, johon olin hiljattain ystävystynyt. Olimme tämän kanssa seurustelleet noin 4kk ennen muutoamme yhteen. Hän oli minua 4 vuotta vanhempi ja opiskeli mielenterveyden hoitajaksi suhteemme alussa. Valmistuttuaan puolenvuoden jälkeen hän pääsi töihin isänsä kanssa samaan työpaikkaan suhteidensa ansiosta.
Yhteenmuutettuamme pikkuhiljaa alkoi hänen oikea luonteensa puskemaan esiin. Kännissä hänestä tuli seuraavan 1,5vuoden ajaksi väkivaltainen. Olin usein mustelmilla miehen ryyppyiltojen jälkeen, tämän käyttämien "ah haa"-otteiden takia, joita käytettiin pakkohoitopotilaisiin vain äärimmäisissä hätätilanteissa. Hän myös potki ja löi kännissä. Tässä vaiheessa en tajunnut lähteä suhteesta pois, sillä olin itse silloin hyvin riippuvainen ja takertunut tähän. Pelkäsin eniten, että minut hyljättäisiin taas, enkä kestänyt ajatusta elää ilman häntä. Ajatuskin hylkäämisestä oli liikaa. Loppu suhteemme annoin hänen kohdella minua aivan miten tahansa, anelin vain aina ettei hän jätä minua, jopa silloinkin kun anelun olisi luullut menevän toisinpäin. Tein kaikkeni että hän voisi hyvin. Annoin aivan kaiken sokeasti anteeksi. Tein ruoat, pidin kodin puhtaana, tiskasin jnejnejne.
Muutimme opiskelia asuntoon kun vuokra tuntui kohtuuttomalta asunnon kunnon huomioon ottaen ja yksityisen vuokraisäntämme jatkuvan ahdistelun takia. Kaikki jälkihuollon tukeni, joita sain sijaisperheessä oloni takia menivät huonekaluihin, kuten isoon parisänkyyn ja ihanaan isoon divaaniin, josta olin haaveillut aina! Muut tukeni käytin meidän vuokraan jaruokiimme ja loput rahoistani hän käytti omiensa lisäksi viinaan, kaljaan ja darraruokaan. Rahat tuntuivat olevan aina loppu. Minulla oli tapana, kun olin saanut sukulaisilta mitä lahjarahaa tahansa, laittaa ne säästöön ja pitää niitä hätävarana. Se sai minut tuntemaan jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Nämäkin kaikki meni yhteisiin laskuihin. Rahan kulua ei voinut estää. Ei tosin edes sen takia että miehellä oli peliriippuvaisuus. Hän pelasi mitä tahansa uhkapelejä ja ei tajunnut lopettaa ennen kuin ihan kaikki oli mennyt. Luottotiedoista puhumattakaan. Ulosotossa hänellä oli monta tonnia, eikä hän viellä tänäpäivänäkään ole saanut luottotietojaan takaisin. Turviksella kävin edelleen säännöllisesti juttelemassa turvallisille ja tutuille, tasapainoisille aikuisille ihmisille. He neuvoivat aina pahanpaikan tullen ja antoivat tukea jos oli ollut rankkaa katsoa taas ryyppäämistä ja väkivaltaa. Sieltä monesti neuvottiin eroamaan, muttenhan minä siihen pystynyt.
Vaikka suhde olikin aivan kamala ja sain paljon pahaa oloa, teki mies jotain hyvääkin. Minulla oli usein hiivatulehdus, hoidin sitä aina apteekista ilman reseptia saatavilla lääkkeillä. Yhtenä iltana kirveli kamalasti ja havaitsin pienen syöpymän näköisen kohdan alakerrassani. Menin lääkäriin ja tämä sanoi sen olevan herbes. Ei minulla sellaista ole ollut! Eikä miehellänikään... Hän jäi siis pettämisestä kiinni..
Olin pitkään halunnut koiran, ja paniikissa tästä hän sanoi ostavansa minulle minkä tahansa koiran, kunhan en kerro kenellekkään. Löysin kennelin etelä-pohjanmaalta, jossa kasvatettiin Papillonin pentuja. Otin yhteyttä ja siitä kuukauden kuluttua sainkin oman rakkaan perhoskoiran. Miheni antaessa pennun minulle hän sanoi "tiedän et pelkään kaikkein eniten että sut hyljätään, tää ei jätä suo koskaa". Se oli mun elämän onnellisin hetki, kun sain parhaan yhstäväni!
Tämän jälkeen taloudessamme asui viellä maatiaiskissakin, jonka olin saanut kinuttua. Siinä ei tosin kauvaa mennyt kun oli taas ryyppy putki ja mieheni kuristi kissan hengiltä, sen kakattua eteisen matolle. Myös koiraani hän heitteli suuttuessaan ja itkien yritin saada koirani turvaan. Tästä johtuen koiranu pelkää edelleen miehiä.
Ehkä isoin ja typerin virhe minkä tein hankkiessani epätoivoisesti rahaa meille oli, kun hän ehdotti josko myisin itseäni minua 3v halunneelle miehelle. Tein työtä käskettyä.. Nekin rahat annoin sokeasti miehelleni. Tienanneeni rahat menivät kuin tuhka tuuleen. Aivan joutaviin, se sai koko tapahtuneen tuntumaan vielläkin vastemmielisemmältä ja turhennalta, kun se sitä ennestään oli.
Tästä sitten menikin enään noin puolivuotta siihe, kun amiksesta saamani kaveri valehteli miehelleni, että hänellä yötä ollessani olisin muka pettänyt miestäni kaverini toisen kaverinsa kanssa. En tiedä mitä hän luuli tälläisestä valheesta hyötyvänsä. Mieheni tästä kuullessaan päätti jättää minut, sanomatta syytä ollenkaan, sain kuulla sen jälkikäteen vuoden päästä erosta.
Ero ei ollut helppo. Ei todellakaan. Ei minulle. Ei minun taustoillani. Jouduimme eron jälkeen asumaan viellä saman katon alla noin kuukauden, ennen kuin tämä löysi itselleen uuden kämpän. Olin aivan rikki, itkin lähes tauotta, jopa hengittäminen oli liian raskasta.
Eromme takia olin psykiatrian kautta saanut kotihoitajia käymään luonani pari kertaa viikossa, katsomassa että hengitän ja että minulla on suunnilleen kaikki muut asiat ok.
Eräänä aamuna ex-mieheni oli menossa töihin. Olimme sitä ennen keskustelleet erosta ja olin itkukurkussa pyytänyt häntä miettimään viellä, hän siitä ruinauksesta kimpaantuneena yllytti minua tappamaan itseni ja antoi töistään varastamia lääkkeitä minulle. Eläminen ei todellakaan enään kiinnostanut minua, joten nappasin kerralla kaikki mahdolliset eriväriset, kokoiset ja näköiset pillerit naamaani. Tämän jälkeen menin keittiöön ja otin sieltä veitsen millä viilsin kädestäni valtimonsuuntaisesti ranteen auki. Tästä hämmästynyt ex:äni nappasi puukon kädestäni ja heitti sen keittiöstä pervekkeen kautta pihalle, huusi ja lähti vittuuntuneena ja tulistuneena töihin.
Menin suihkuun. Heräsin suihkun lattialta ovikellon soittoon. Olin ilmeisesti sammunut lääkkeiden takia. Oventakana oli kaveri joka oli aihauttanut eromme. Hän oli minut nähdessään tyrmistynyt. Puhuin sekavia enkä pysynyt pystyssä. Ovikello soi uudestaan. Sisälle tallusti kotihoitajat yllätysvisiitille. He miettivät yhdessä mitä minun kanssani pitäisi tehdä minun hakien itsemurha lauluja ja puhuvan sekavia. Lopulta lähdimme sairaalaan haavani hoidettiin ja päädyin viikoksi osastolle selviämään erosta. Kaveri otti koirani hoitoon tämän ajaksi ja lähetteli kuvia siitä lohdutuksekseni. Osastolla yritettiin painostaa tekemään heitteillejättö ilmoitus ex:ästäni, joka oli rikkonut kansalaisvelvollisuuksiaan. He myös miettivät exäni lääkkeiden varastamista työpaikaltaan ja mitä sille olisi voinut tehdä. Loppuviikkosta olin jo paremmassa kunnossa ja tajusin etten ole riippuvainen exästäni. Hoitajat herättivät minut taas takaisin todellisuuteen. Tähän todellisuuteen, että olin itse se, jota ollaan satutettu niin henkisesti kuin fyysisesti. Hiljalleen kaipuuni häntä kohtaan alkoi muuttumaan vihaksi ja tunteet murtuivat täysin.
Kesti vajaan kuukauden kun hairahduin tämän jälkeen hakemaan apua "laastarisuhteesta". Siitä lisää sauraavassa tekstissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti